Timantin ytimessä – Hionta

Timantin ulkoasuun ehkä eniten vaikuttava tekijä on sen hionta ja hionnan laatu. Se millä tavalla timantti on hiottu raakakivestä määrittää täysin sen miltä timantti näyttää. On olemassa useita erilaisia hiontatyyppejä, jotka sopivat mitä erilaisempiin koruihin. Artikkelisarjamme kolmas osa valottaa timantin hiontaa eli Cut, joka on kolmas timantin neljästä C:stä.

Timanteissa näistä ylivoimaisesti yleisin on briljanttihionta, sillä sen loisto on eri hionnoista kaikkein kaunein. Se on jopa siinä määrin standardi, että jos puhutaan pelkästään briljantista, puhutaan silloin briljanttihiotusta timantista. Kaikkien muiden jalokivien kohdalla ilmoitetaan aina määre, kuten ”briljanttihiottu safiiri” erotuksena timantista.

Hiontatyypin lisäksi keskeinen timantin ulkonäköön vaikuttava seikka on hionnan laatu. Hionnan laadulla tarkoitetaan sitä, kuinka hyvin hionnan mittasuhteet on valittu, jotta saadaan valmistettua mahdollisimman loistava kivi, sekä sitä kuinka tarkasti ja symmetrisesti kiven hionta ja kiillotus on tehty.

Jokaisella hiontamuodolla on yksilölliset mittasuhteet, sillä valo taittuu ja heijastuu jokaisessa tyypissä yksilöllisesti. Näistä kuitenkin briljantti on eniten tutkittu ja sen ominaisuudet ovat tarkimmin määritellyt, sillä se on muodoista kaikkein yleisin.

Oikein valitut mittasuhteet ovat asiakkaankin kannalta hyvin merkitykselliset. Hyvin hiottu timantti heijastaa mahdollisimman suuren määrän siihen osuvasta valosta ja luo timanttiin upean loiston.

Jos kivi on hiottu epäsymmetrisesti tai väärien mittasuhteiden mukaan, valo taittuu puutteellisesti. Siitä seuraa timantin ulkonäköön monenlaisia ongelmia. Yllä oleva kaavio havainnollistaa mittasuhdevirheiden johdosta timantin loistossa tapahtuvia muutoksia. Halutessaan asiakkaamme saavat tutkia kiven hiontaluupilla kultaseppiemme opastamina.

BRILJANTIN ANATOMIA

Vaikka briljantin ja muiden hiontamuotojen laadun kriteerit ovat samat, on ne briljantissa tarkimmin määritellyt. Eri osien keskinäiset mittasuhteet määrittävät sen, millä tavalla valo taittuu timantissa.

Jotta asioista voidaan puhua oikeilla nimillä, on hyvä tietää timantin eri osien nimet. Vaikka kaikissa hiontatyypeissä ei ole saman nimisiä osia, tietyt osat kuten taulu, reunus (tai kultaseppien käyttämä vanha termi uuma) ja kuletti löytyy lähes joka hionnasta. Joissain hionnoissa kuletti tosin on korvautunut pohjaviisteellä.

Timanttilaboratorioiden sertifikaateissa timantin osien koko ilmaistaan prosentteina halkaisijasta seuraavan kaavion mukaisesti.

Ideaalimalleissa tosin huomioitiin myös yläosan viisteiden ja reunuksen välinen kulma sekä alaosan viisteiden ja reunuksen välinen kulma, mutta sertifikaatissa tätä harvemmin ilmaistaan, sillä kulmat pystyy laskemaan prosentteina ilmaistuista mitoista. Kuletin koko kerrotaan, sillä vanhoissa hionnoissa kuletti ei ollut terävä vaan se oli oma viisteensä.

IDEAALIHIONNAT

Sen jälkeen kun Marcel Tolkowsky laski ideaalihionnan mittasuhteet briljantti nousi kaikkein suosituimmaksi timantin hiontatyypiksi. Ideaalihiotussa timantissa valo taittuu timantissa luoden parhaan mahdollisen loisteen timanttiin.

Timantin  loisto perustuu siihen, että timantti palauttaa mahdollisimman suuren osan siihen lankeavasta valosta katsojan silmään. Tolkowskyn ideaalihionnan jälkeen on luotu useita muita ideaalihiontoja, joissa mittasuhteet eroavat hieman toisistaan.

Tolkowskyn ideaalihionta on edelleen Yhdysvalloissa hiottujen kivien luokittelun perustana. Sen ongelmana kuitenkin on, ettei matemaattinen malli ota huomioon reunuksen paksuutta. Tolkowskyn ideaalihiontainen timantti on joko vaarallisen hauras istuttaa reunuksen puuttuessa tai jos Tolkowskyn mittasuhteista tehdään kompromissi ja siihen tehdään reunus, se menettää osan loistoaan.

Vuonna 1939 luotiin Saksassa Epplerin ideaalihionta, joka kehitettiin käytännön perusteella. Se ottaa myös reunuksen huomioon.

Hyvin lähellä Epplerin ideaalihiontaa on Pohjoismaisen timanttinimikkeistön (PTN) vakiohionta (Scandinavian Standard Brilliant), joka kehitettiin Suomessa vuonna 1969 havainnoimalla erityisen loistavia timantteja ja laskemalla niiden perusteella ideaalit mittasuhteet. Sekä Eppler että PTN vakiohionta ovat yleisesti käytössä Euroopassa hiotuissa kivissä.

HIONTAMUOTOJEN HISTORIAA

Eri hiontamuotoja on paljon muitakin kuin alla esitetyt mutta nämä lienevät yleisimmät. Kaikki näistä myöskin juontavat juurensa timantin hionnan alkuaikoihin.

Ensimmäiset hiotut timantit löytyvät Intiasta 600-luvulta ja niidenkin hionta on nykymittapuulla järisyttävän karkeaa. Intialaiset tekivät kuitenkin olennaisen keksinnön joka ylipäänsä mahdollisti timantin hionnan.

Timantti on kovuudeltaan Mohsin asteikolla 10, joka on korkein asteikon lukema. Timantti on siis kovin luonnollinen aine.

Intialaiset hiojat keksivät, että timantti ei ole joka suuntaan yhtä kovaa. Tämä johtuu timantin kiderakenteesta. Timantilla on suuntaiskovuus. Kidetasojen suuntaan timantin kovuus saattaa olla vain 6 Mohsin asteikolla.

Tästä syystä timantti saattaa lohjeta kidetasojen suuntaan. Timantista saa tarvittaessa tehtyä vasaralla pölyä. Tätä timanttipölyä 600-luvun kivenhiojat keksivät liimata suureen jaloilla poljettavaan hiomakiveen, jota vasten timantista oli mahdollista hiertää ainetta.

Timanttipölyssä suuntaiskovuus on satunnainen ja aina välillä joku oikeaan suuntaan kova hiukkanen osuu timanttiin ja hitaasti mutta varmasti timanttiin tulee viiste.

Ensimmäistä viistehiontatyyliä kutsutaan nimellä mogulihionta. Siinä viisteet eivät ole mitenkään erityisen matemaattisesti järjestettyjä. Myös tästä syystä valtavat intialaiset timantit usein hiottiin uudelleen Eurooppaan tuotaessa. Esimerkkikuvassa on ranskalaisen gemmologin Jean-Baptiste Tavernierin hiilipiirros Koh-i-noor timantista ennen kuin Britit uudelleenhioivat sen.

Antiikin roomalaiset käyttivät intialaisia timantteja koruissaan, mutta Rooman luhistumisen jälkeen timantit katosivat Euroopasta sadoiksi vuosiksi vaikka lähi-idässä ja intiassa taito kehittyi. Vasta kun Venetsialaiset alkoivat availla kauppareittejä itään 1300-luvulla, alkoi timantteja vähitellen tihkua Eurooppaankin.

Pimeän eurooppalaisen keskiajan aikana islamilaiset kivenhiojat keksivät toisen merkittävän edistysaskeleen, timanttien lohkomisen. Luonnontimantit esiintyvät usein kahdeksankulmaisina kiteinä ja niitä pidettiin kaikkein arvokkaimpina.

Englanniksi näistä luonnon kahdeksankulmioista käytetään nimeä ’point cut’. Tuhannen ja yhden yön kivisepät keksivät, että timantin lohkeamispinta on täysin sileä ja raakakiviä lohkomalla saatiin aikaan täysin symmetrisiä kahdeksankulmioita.

Näitä kutsutaan englanniksi nimellä ’pyramidal point cut’. Nykyisen bagueten esiaste, tällaisesta kahdeksankulmiosta kahdesti halkaisemalla tehty ’hogback’, joka oli Euroopan myöhäiskeskiajalla kirkollisissa koruissa suosittu, on kuvailtu ensimmäisen kerran islamilaisessa kirjallisuudessa 1200-luvun puolessa välissä.

Euroopassa käytettiin pari vuosisataa timantinhionnan opetteluun, mutta portugalilaisten vallattua Goan vuonna 1510 intialaisille timanteille avautui suora väylä Eurooppaan ja sitä myötä kehitys nopeutui. Symmetrisestä ’pyramidal point cut’ kahdeksankulmiosta hierrettiin kärki ja kuletti kehitettiin nk. tauluhionta, joka oli pitkään vallitseva hiontamuoto.

Tuon ajan hiotut kivet ovatkin lähinnä nelikulmaisia muodoltaan. Tauluhionnasta kehitettiin monta variaatiota, kuten etenkin smaragdien hionnassa käytetty porrashionta.

Siinä tauluhiontaan on lisätty viisteitä, jotka maksimoivat valon määrän kivessä ja korostavat sen väriä. Nykyään sitä kutsutaan nimellä smaragdihionta. Se on käytössä edelleen ja nauttii suurta suosiota etenkin isojen timanttien hiontana.

Valistuksen ajan tekniikan kehittyminen mahdollisti koneellisemman hionnan ja eurooppalaisessa timantinhionnassa alkoi näkyä omia innovaatioita. Kiinnittämällä hiottava timantti kellokoneistoon oli mahdollista hioa entistä tarkempia kulmia. Vuosien varrella kivenhiojat hiersivät edeltäjiensä taidonnäytteistä lisää viisteitä ja neliskulmainen timantti alkoi vähitellen pyöristyä.

Lohkomalla hiotuista timanteista yli jääneistä lastuista hiottiin myöskin korukäyttöisiä timantteja. 1600-luvulla kehitettiin ruusuhionta, jossa ohueen lastuun hierrettiin viisteet.

Ruusuhiotut kivet ovat pohjastaan tasaisia ja niitä käytettiin monissa koruissa pintakoristeina. Niissä ei juurikaan ollut loistoa, sillä valo ei juurikaan heijastunut niistä takaisin.

Ajan saatossa ruusuhiontaankin tuli lisää viisteitä ja niidenkin loisto parani. Yllä olevassa kaaviossa oleva ruusuhionnan kuva on modernista ruusuhionnasta.

’Vanha eurooppalainen’ hionta jota kutsutaan myös barokkibriljantiksi kehittyi 1600-luvun lopulla, mutta ei saavuttanut suosiota ennenkuin teollistumisen myötä 1800-luvulla. Barokkibriljantti muistutti enemmän nykyistä cushion-hiontaa, joskin siinä kuletti oli vielä selkeästi erillinen viiste.

Höyrykäyttöisten hiontalaitteiden avulla hiominen muuttui nopeammaksi ja tarkemmaksi. Myös timanttien sahaaminen muuttui mahdolliseksi koneiden avulla. Timantista saatiin tällä tavalla suurempi osa käyttöön, kun poistettava osa ei muuttunut pölyksi toisin kuin hiertämällä hiotuissa.

Vuosisadan vaihtuessa 1900-luvuksi briljantti kehittyi edelleen. Viisteiden määrä kasvoi, muoto muuttui täysin pyöreäksi ja kuletti pieneni kohti nykyistä muotoaan.

Briljantti saavutti suosiota siinä määrin, että siitä kehitettiin  uusia muotoja kuten ovaali, markiisi, pisara, trillion ja sydän. Pierre Cartier kehitteli 1900-luvun alussa art deco-koruissa erittäin suositun baguette-hionnan hiertämällä hogback-timantista yläviisteen tauluksi.

Cullinan-timantin hionut Joseph Asscher kehitteli tauluhionnasta Asscher-hionnan, jossa on poikkeuksellisen upea loisto. Asscher-hionnalla oli valtaisa suosio puolen vuosisadan ajan.  Matemaatikko ja vanhan timanttisuvun poika Marcel Tolkowsky tutki valon taittumista matemaattisesti ja esitteli vuonna 1919 teoksessaan Diamond Design matemaattisen mallin briljantin hionnan ideaalimallista.

Timantinhionnan kehitys jatkui hurjana koko vuosisadan. Vuonna 1977 Henry Grossbard päätti yhdistää briljantin ja Asscher-hionnan parhaat puolet ja loi radiant-hionnan jonka suosio on edelleen kasvussa etenkin Yhdysvalloissa.

Tietokoneiden keksimisen myötä oli mahdollista laskea optimaalisia kulmia valon taittumiselle ja ensimmäinen tietokoneella laskettu hiontatyyppi oli Princess-hionta. Vuonna 1983 Belgiassa kehitettiin loistava Flanders-hionta. Tämän jälkeen uusia hiontoja on syntynyt nopeaa tahtia. 1900-luku oli timantinhionnan vuosisata, joskin kehitys jatkuu tänäkin päivänä.

Lue koko artikkelisarja timanteista ja timanttien laadusta:

• Timantin ytimessä – Väri
• Timantin ytimessä – Puhtaus
• Timantin ytimessä – Hionta
• Timantin ytimessä – Paino